Jo varhain olin utelias suvun alkuperästä. Noin 16–17-vuotiaana päätin tarttua toimeen, omistautua enemmän ja aloittaa virallisesti oman sukupuuni rakentamisen.
Tätä varten, kun olin käynyt läpi lähimpien sukulaisten tiedot, aloin ottaa puhelinluettelon ja soittaa kaikille siinä mainituille Klamas-nimisille. Ihmisten reaktiot olivat mielenkiintoisia: jotkut olivat yhtä lailla kiinnostuneita, esittivät myös kysymyksiä ja vaihtoivat tietoja, kun taas toiset olivat varautuneempia.
Kävin hautausmailla ja kirkoissa, vietin tunteja kirkonkirjoja selaillen. Sivut tuntuivat loputtomilta. Käsittelin näitä mittaamattoman historiallisen arvon esineitä äärimmäisen varovasti, kuvitellen, että esi-isäni oli satoja vuosia sitten seisonut niiden edessä jättäen sinne allekirjoituksensa.
Asiakirjojen etsinnässä — vuoden 1977 CG 125, joka kulki mukana kenttätutkimuksissa Paraná osavaltion siirtokunnissa ja arkistoissa.
Kun silmäni osuivat sukunimeen, ilo oli valtava. Kuin tehty maali. Tunsin oloni kuin Indiana Jonesiksi tai Machu Picchun löytäjäksi, mittasuhteet huomioon ottaen.
Tuntuu siltä, että löydön lähestymisen voi aavistaa etukäteen. Alkaa tunnistaa sukunimiä, aistia olevansa oikealla jäljellä, kunnes lopulta löytää sen kauan etsityn tiedon.
Tai joskus löytö tapahtuu sattumalta, kun etsii jotakuta toista ja löytää sattumalta sen palapelin palan, jota on kauan etsinyt — silloinkin, kun kirja ei vain avaudu itsestään oikealle sivulle. Näitä ovat jotkin mystisistä asioista, joita tapahtuu, kun tutkii jo kuolleita ihmisiä.
Paitsi ettei ehdi juuri juhlia. Sillä jokaista täytettyä aukkoa kohden syntyy uusia eksponentiaalisesti: keitä olivat vanhemmat? Mistä he tulivat?
Nämä löydöt tulivat sykleissä. Oli lamaannuksen ja pysähtyneisyyden aikoja, joskus monen vuoden mittaisia, jolloin lähteet ja asiakirjat tuntuivat ehtyneen ikuisiksi ajoiksi. Kunnes yhtäkkiä ilmaantui hyödyllinen tieto, uusi teknologia, johtolanka.
Aika kului, ja sukututkimukselle alkoi ilmaantua muita lähteitä.
2010-luvun puolivälissä internetiin ilmestyi useita sivustoja, jotka tarjosivat verkkotietueita. Se oli jälleen löytöjen meri. Kehitin useita muita sukuhaaroja.
Mutta tuli piste, erityisesti germaanisissa asiakirjoissa, jolloin ajattelin taas: no niin, tämä sukuhaara päättyy tähän, sillä merkinnät on kirjoitettu niin huonosti, todellista sotkua. Pappi oli luultavasti hyvin iäkäs, humalassa, tai molempia.
Mutta yllätyksekseni kerran, kun vierailin Schaffhausenin historiallisessa arkistossa, virkailija luki minulle merkinnän kirjain kirjaimelta. Olin vaikuttunut. Miten se oli mahdollista? Hän selitti, että kyseessä oli Kurrentschrift, vanha saksalainen kaunokirjoitus. Hän antoi minulle aakkoset ja neuvoi, että kirjoituksen harjoittelu oli paras tapa tulkita sitä.
Vuonna 2011 pikkuprinsessani syntyi, ja työni kaksinkertaistui, sillä siitä lähtien minun oli luonnollisesti sisällytettävä myös vaimoni sukututkimus.
Tutkimus jatkuu edelleen.