Sukunimi Klamas on peräisin 1700-luvun alusta Suomenlahden alueelta, Itämereltä. Suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikana, joka oli Ruotsin ja Venäjän, Tanska-Norjan, Saksin ja Puola-Liettuan muodostaman liittouman välinen konflikti, Glamarsin tilalla asui perhe, jonka sukunimi kirjattaisiin myöhemmin Viron saksankielisissä seurakunnissa germaanistetuissa muodoissa Glamarsback ja Clamasback — myöhemmin vakiintuneena muotona Klamaspak, ja osalla jälkeläisistä yksinkertaistettuna muotoon Klamas.
Tila sijaitsi Massbyssä, Sipoon pitäjässä, nykyisessä Suomessa, joka tuolloin kuului Ruotsin valtakuntaan. Suomenruotsalaiset ovat asuttaneet aluetta keskiajalta lähtien. Vuonna 1545 Massbyssä oli jo viisitoista tilaa, joiden joukossa Glamarsin tila. Massby ja naapuriston Söderkulla kuuluivat 1500–1700-luvuilla aatelissuvulle Ekelöf, joka oli otettu Ruotsin ritarihuoneeseen (nro 217) — tieto, joka, kuten myöhemmin nähdään, auttaa selittämään suvun muiston yhteydestä Massbyhyn. Sipoo pysyi vuosisatoja pääosin ruotsinkielisenä ja säilyttää tämän kulttuuriperinnön edelleen.
Perimätiedon mukaan — jota vaalitaan sekä jälkeläisten keskuudessa että Jõelähtmen kunnanhallituksen toimesta Virossa, joka tallentaa sen osana Rammun saaren muistia — Ruotsin viranomaiset olisivat rangaisseet perhettä venäläisten joukkojen majoittamisesta ja ruokkimisesta sodan aikana. Kerrotaan, että noin vuonna 1710 selvisi hengissä vain nuori Klaus Klamaspak, tilanomistajan pojanpoika, joka ylitti Suomenlahden pienellä purjeveneellä Prangli-saarelle, nykyiseen Viroon.
Se, että tarina kiertää paikallisesti, ei vain suvun sisällä, osoittaa sen olevan vanha ja jaettu perimätieto. Se tulee silti kirjata perimätietona: mikään aikalaisasiakirja ei sitä vahvista, ja vanhin tunnettu seurakunnan asiakirja (1725) ei mainitse mitään teloituksesta. Versiot itsessään eroavat yksityiskohdissa — esimerkiksi siinä, selvisikö Klausin isoäiti hengissä ja pakenivatko he yhdessä, kuten suvun perimätieto kertoo, vai pakenivatko vain pojanpoika, kuten kunta sen kirjaa.
Klausin kasvatti hänen isoäitinsä. Jõelähtmen seurakunnan asiakirjojen mukaan hän työskenteli vuonna 1722 Miku Hansulle Prangli-saarella. Vuonna 1728 hän meni naimisiin Jõesuussa Triinun kanssa, ja tuolloin hän työskenteli edelleen samalle työnantajalle. Lasten Marin (1729) ja Jaagun (1731) syntymämerkinnöissä Klaus ilmoittaa omistavansa Idlasen tilan Prangli-saarella. Vuonna 1736 hänen isoäitinsä kuoli tulipalossa tilalla, 70-vuotiaana.
Mitä tulee Rammun saareen, pitkään uskottiin Klausin saapuneen sinne vuonna 1737. Vanhin asiakirjaviite on kuitenkin huomattavasti aikaisempi: se on vuodelta 1725 ja sijoittaa hänet Rammuun jo tuolloin noin kymmenen vuoden ajaksi — eli noin vuodesta 1715 lähtien. Prangli-kausi (Idlasen tila 1730-luvun alkuun asti) ja Rammu-kausi itse asiassa limittyvät, ja tarkkaa järjestystä tutkijat vielä kiistelevät. Merkintä on Jõelähtmen kirkkoherran, baltiansaksalaisen H. C. Wreden, tekemä muistiinpano; hän kirjoitti seurakunnan vanhimman kirkonkirjan:
«Rammun saarella, joka kuuluu Anjan kartanolle, Klaus on asunut noin kymmenen vuotta ja Jaak kahdeksan. He tulivat Suomesta ja ovat nyt seurakuntamme jäseniä.» — Jõelähtmen seurakunnan asiakirja, 1725 (kirkkoherra H. C. Wrede)
Klaus halusi ryhtyä kalastajaksi, ja koska hän ei voinut asettaa kalaverkkoja yksin, hän kutsui ystävänsä Jaak Lambotin, joka oli myös kotoisin Sipoon seudulta. Molemmat perustivat perheen Viron rannikolla. Klausille ja Triinulle syntyi neljä tytärtä ja seitsemän poikaa — seitsemästä miehestä viisi jätti jälkeensä tunnettuja jälkeläisiä. Klaus kuoli 1757, 63-vuotiaana; Jaak oli kuollut aiemmin, 1750, hukkuen pojan kanssa, kun myrsky kaatoi hänen veneensä matkalla Rammuun.
Klamasin ja Lambotin suvut vaurastuivat. Toisin kuin useimmat mantereen asukkaat, he olivat vapaita, eivät maaorjia — harvinainen erottautuminen aikana, jolloin koko rannikon väestö oli Anijan kartanon (Anija Manor) maaorjuuden alaisena; kartano kuului baltiansaksalaiselle aatelissuvulle Staël von Holstein. Kirkonkirjoissa heidän nimensä edellä oli sana «Frei» (tai vironkielinen muoto «Pri», vapaa) maaorjuuden lakkauttamiseen asti. Asemalla oli konkreettisia vaikutuksia: kun vapaa tytär meni naimisiin maaorjan kanssa, lapset syntyivät maaorjiksi; mutta kun maaorjanainen meni naimisiin Klamasin tai Lambotin kanssa, hänestä ja lapsista tuli vapaita. Saarelle perustettiin noin kaksikymmentä tilaa. Kaikki lämmitykseen ja rakentamiseen tarvittava puutavara oli ostettava mantereelta, samoin osa muonasta ja heinä eläimille talveksi. Vastineeksi saarelaiset kävivät kauppaa kalalla ja muilla merenantimilla.
Elämä ei ollut helppoa. Juomavesi oli niukkaa, ja jotkin perheet muuttivat lopulta naapurisaarille Aksille ja Koipsille. Silti he oppivat elämään näissä olosuhteissa ja laajenivat sukupolvien myötä muille alueen saarille. Oli tavallista, että he matkustivat pitkiä matkoja myydäkseen tuotteitaan — ja samat merireitit, jotka olivat yhteisiä lahden saarille, palvelivat myös salakuljetusta, ensin suolan ja myöhemmin väkijuomien, toimintaa, joka leimaisi paikallista taloutta sukupolvien ajan. Näiden yhteyksien kautta Klausin jälkeläiset loivat kontakteja Itämeren eri alueille.
Vuonna 1911 tapahtui merkillinen episodi. Aksin ja Koipsin saarilla asuvat Klamas-suvun jälkeläiset kääntyivät Suomen viranomaisten puoleen vaatien oikeuksia Massbyn vanhaan tilaan Sipoossa — juuri siihen kartanoon, joka oli kuulunut aatelissuvulle Ekelöf. Pyyntö saapui Suomen valtiopäiville, joiden sihteeri Ivar Ahava vastasi heille kirjeitse 12. syyskuuta 1911; vaatimus hylättiin lopulta oikeudellisista syistä. Tapaus osoittaa, että lähes kaksisataa vuotta Klausin Viron saarille saapumisen jälkeen hänen jälkeläistensä keskuudessa eli edelleen muisto yhteydestä Massbyhyn ja Sipoon seutuun.
Virolainen tutkija Mati Laane esittää myös hypoteesin, että Klaus olisi ollut sukua Erik Rosendalin perheelle, joka toimi tuomarina Ahvenanmaalla ennen sotaa. Yksi yksityiskohta vahvistaa arvelua: Rosendalin nuorin poika, Johan, syntyi vuonna 1694 — täsmälleen Klausille lasketun syntymävuoden. Tämän tulkinnan mukaan osa vuosisatojen ajan säilyneistä suvun perimätiedoista saattaisi edustaa etäistä muistoa todellisista tapahtumista, jotka myöhemmin muuttuivat legendaksi. Hypoteesia ei kuitenkaan ole vielä asiakirjoin todistettu — eikä mikään merkintä yhdistä Klausia Ekelöf-sukuun, jonka miespuolinen linja oli sitä paitsi sammunut jo ennen vuotta 1710.
Klausin perustamasta asutuksesta on nykyään jäljellä vain rauniot ja saaren hautausmaan ristit. Toisen maailmansodan aikana suurin osa asukkaista pakeni veneillä Ruotsiin — mikä selittää jälkeläisten ja sukupuiden vahvan läsnäolon kyseisessä maassa — ja viimeiset asukkaat pakotettiin jättämään Rammu neuvostovallan toimesta vuonna 1952. Saaren pojista Johannes Klamas (1895–1921), syntynyt Rammulla, sai Vapaudenristin Viron vapaussodassa.
Klaus Klamaspakin jälkeläisten sukupuu on koottu Jõelähtmen seurakunnan asiakirjojen ja muiden virolaisten lähteiden pohjalta. Se kattaa noin kuusi sukupolvea, jotka on dokumentoitu Rammun saarella ja naapurisaarilla Aksilla ja Koipsilla, aina 1800-luvulle asti.
Klaus Klamaspakin jälkeläisten sukupuu — suurenna napsauttamalla
↓ Lataa koko sukupuu PDF-muodossa
Vuonna 2016 Liesl Maud Klamas vieraili Rammun saarella — samalla saarella, jonne Klaus Klamaspak asettui noin vuonna 1715. Valokuvat dokumentoivat maiseman, historialliset rakennukset ja Suomenlahden ympäristön sellaisena kuin se näyttäytyy nykyään.
